37.

Joskus olit sä ja mä.

Sä ja sun tupakantuoksuinen huppari.

Sun parransänki joka tuntu karheelta poskea vasten. 

Sun nauru joka sai mun vatsan ympäri.

Tänään kun muistelin sua pitkästä aikaa, vatsassa kääntyi taas ympäri.

Olisitpa täällä.

Et voisin nojata vaan mun päätä sun rintaan ja kuunnella sun karheaa hengitystä. 

36.

Syksy on mennyt sumussa.

Tuntuu etten saa mistään kiinni.

Mun läheinen menehtyi.

Tuntuu ettei mikään oo enää todellista.

Kaikki on pysähtyny, vaikka silti mennään eteenpäin.

Kaikki ihmettelee, miten oon jaksanu hoitaa kaikki vainajan juoksevat asiat, perunkirjoitukset, talon ylläpidon ja oman koulunkäynnin.

En mä ymmärrä itsekkään.

Ensin itkin, sit itkin vähän enemmän.

Nyt en enää itke.

Nyt musta tuntuu tyhjältä, ettei mua ois enää olemassa, ettei kukaan muukaan ois olemassa.

Samaa harmaata paksua arkea, josta joutuu puskemaan läpi seuraavaan päivään.

Välillä oon taas ajatellu, onks tässä taaskaan mitään järkeä. 

Mun elämällä. 

Onks enää mitää järkeä elää, ku säkään et oo enää täällä. 

35.

En mennyt tänään kouluun.

En mene huomennakaan.

Keskiviikkona mulla on lääkäri, joten ei tarvitse mennä silloinkaan kouluun.

Torstaina on jo ehkä pakko, kun on täysi päivä.

Ahdistaa jo valmiiksi, haluuko kukaan olla mun kaa koulussa.

Tai se on mulle kyllä iha oikein, ettei ne oiskaan. 

Kaverit oli käyny kahvilla, tuntu vähän pahalle aluks että ne ei pyytäny mua mukaan, mut miks ne ois pyytäny.

Mä oon yllättyny et ne ei oo poistanu mua vielä meidän ryhmächatista.

Tajusin tänään, että oon syöny viimeks lämpimän ruuan viime viikon torstaina.

Toisaalta ihan hyvä vaan.

Pääsisin laihtumaan edes vähän.

Oon laihtunu 17 kiloa, mut musta tuntuu ettei mitään muutosta oo tapahtunu.

Mut toisaalta musta tuntuu et syömättömyys aiheuttaa nää pahat migreenikohtaukset.

En mä enää tiedä mitä pitäis tehdä.

Päässä äänet huutaa kaikkea, enkä tiedä puhuuko ne totta.

Kai ne puhuu, ei ne mulle valehtelis.

34.

Mun pitäis vaa pysyä hiljaa.

Olla puhumatta kenellekään.

Mä en vaan osaa olla satuttamatta mun sanoilla ihmisiä.

Sanon jotain, mua ei ymmäretä, yritän selittää ja kaikki loukkaantuu.

Kukaan ei haluu puhuu mulle enään, ei olla enää mun kaa.
Mut sit jos oon hiljaa, niin kaikki nauraa ja kommentoi sitä, että oon taas vaan hiljaa.

Sain lauantaina pahan migreenikohtauksen, ja jouduin päivystykseen.
Mä mietin, kuinka ihmisillä ois helpompaa ilman mua.
Oon niin vaikee, miks kukaan vapaaehtosesti haluis olla mun kaa.
Mun kaveritkin varmaan on vaa vastuuntunnosta ja säälistä mun kaa.

Istuin illalla monta tuntia parvekkeella ja itkin.

Kuuntelin sateen ropinaa ja mietin, miksi mulle on tehty niin ku on tehty.

Miks mulle on haluttu aiheuttaa pahaa, niin että mä nyt kärsin sairaudesta mihin ei oo olemassa edes lääkettä.

Mä en tuu koskaan parantumaan tästä, eikä tää tuu koskaan helpottaa.
Oonks mä oikeesti paha ihminen?

Mä haluun apua, mut musta tuntuu että mä en oo oikeutettu siihen.

Oon muutaman viikon joka päivä ajatellut itsemurhaa ja viiltelyä.

Mut oonko mä oikeutettu niihinkään?

Jos mun pitää kestää tää kaikki, kärsiä hiljaa, kunnes mun keho tai pää vaan pettää.

33.

Mikä mulla on kun en suoriudu normaalista elämästä.

Koulua oon käyny vasta viikon kesäloman loputtua, ja musta tuntuu etten vaan kykene.

Mikään ei tunnu miltään ja silti ahdistaa ihan vitusti.

Mä kuulen ja nään harhoja.

En saa nukuttua.

Päähän koskee, isoja mustelmia tulee jalat täyteen olemattomasta, imusolmukkeet turvoksissa, limakalvot verillä.

Luin netistä, ja diagnosoin itselleni leukemian.

Mä tavallaan toivon, et saisin syyn voida pahoin.

Et saisin sanoo ääneen, et mulla on nyt paha olla.

En mä voi ikuisesti käyttää syynä jotain, mikä on tapahtunu mulle lapsuudessa.

En voi ikuisesti olla näin rikki.

Enhän?

Miks mä en vaan voi olla normaali.

32.

Kaikki on suht hyvin kun oon yksin kotona.

Aivot ei käy niin ylikierroksilla, kun ei tarvii miettiä ihmisten jokaista liikettä ja sanaa yhä uudestaa ja uudestaan.

Istun monta päivää sisällä puhumatta kenellekkään, katson vain telkkaria tai luen kirjaa.

Säikähdän joitakin ääniä käytävässä tai kadulla, mutta ne menee nopeasti ohi.

Joku saattaa laittaa viestiä tai soittaa, olen ihan iloinen ja seurallinen, kunhan ihmisiä ei tarvitse nähdä.

Heti kun nään kavereita tai perheenjäseniä, äänet kovenee ja dissot palaa.

Aivot tuntuu siltä että ne on ylibuukattu, eikä tieto enää mene perille. Se jää eteiseen kaikumaan, poukkoilemaan seinästä seinään ja takaisin.

Ja kun menen takaisin kotiin, tunnen itseni useimmiten tyhjäksi kuoreksi.

Istun vaan sohvan reunalla ja mietin ettei missään ole mitään järkeä.

Joskus sen tyhjän kuoren alla on jäljellä ahdistusta, vihaa ja pettymystä. Silloin istun saman sohvan reunalle ja itken sen kaiken pois.

Ja sitten mietin, että miksi en vain jäänyt kotiin.

31.

Katsoin videota, jossa kerrottiin muutamasta harvinaisesta ja kuumottavasta mielenterveyshäiriöstä.
Yksi niistä oli dissosiatiivinen identiteettihäiriö, DID, sivupersoonahäiriö tai monipersoonahäiriö.
Rakkaalla lapsella on kai monta nimeä.
Niin, en tiedä rakkaasta.
Mua jäi kuitenki mietityttämään se, että oonko oikeesti yksi niistä harvoista.
Kysyin kavereilta, ja ne ei tunne ketää muita jolla ois sivupersoonahäiriö, eivätkä olleet kuulleet koko häiriöstä ennen mua.
Ihmettelin itsekkin, kun siitä löytyy niin vähän kokemuspohjaista tietoa netistä.
Tieto koostuu oikeastaan vaan terveyskirjastosta, wikipediasta, tai lehtileikkeistä joissa ihmisillä esiintyy moniakymmeniä sivupersoonia.
Musta tuntuu, et aina kun luen ne artikkelit ja sivut uudelleen ja uudelleen läpi, mulle tulee uusia juttuja ilmi.
Ehkä mä vaivun joihinki niistä persoonista, enkä muista enää jälkeenpäin mitä oon lukenut, mut mua edelleen säikäyttää se fakta, että mulla on vakava-asteinen mielenterveyshäiriö.
Mähän suoriudun kuitenkin päällisinpuolin elämästä eteenpäin.
Ja sit mä mietin, et voiko olla, et mun suorittaja persoona vaan vetää meitä muita läpi päivien.
Ja sit mä mietin, et on edelleen brutaalia, et mun sisällä on useempi ihminen.
Kokonainen ihminen, joka käyttäytyy eritavalla, jolla on eri mielipiteet, joka tuntee eritavalla.
Ja sit mä taas mietin sitä, että voinko mä miettii näin.
Entä jos tää ei ookkaa minä, joka näin miettii.
Sit mua alkaa ahistaa.
Ja mä kävelen sänkyyn, laitan podcastin soimaan ja yritän virittää mun aivot ajattelemaan "ei yhtään mitään".

30.

Ei oo ollu fiilistä kirjottaa.

Päivän kulku on mennyt kutakuinkin niin, että haalin itselleni niin paljon tekemistä etten kerkeä ajattelemaan mitään.

Sitten nukun päiväunet, koska olen aivan poikki, ja loppuillan pakenen omia ajatuksiani sarjoihin ja elokuviin.

Kun lopulta kaadun sänkyyn ja olen yksin ajatuksieni kanssa, on unilääke jo kerennyt vaikuttaa sen verran, että en enää jaksa kirjoittaa mitään ylös.

Tänään oli viimeinen päivä koulussa, ja heräsin nyt siihen faktaan, ettei minulla ole enää mitään kokopäiväistä rutiinia.

Heräsin myös siihen, kuinka vähänen määrä ihmisiä tietää tilanteestani.

Oikeastaan vain väliaikainen terapeuttini, jota nään niin harvoin, että en hänellekkään muista kertoa kaikkea.

Musta tuntuu et mun elämä on yks iso kulissi.

Näytelmä, jossa mä oon käsikirjoittaja ja oon ainut joka tietää koko tarinan mut ei avaa sitä näyttelijöille, se jää niiden tulkinnanvaraiseksi.

Mua vaa mietityttää, et jos teen itelleni jotain, nii kaikki jää miettimään et miksi.

Koska kukaan ei tiedä.

29.

Lääkäri oli mukava.

Musta tuntu et se ymmärs mua.

Kyseli äänistä.

Mä kerroin sen minkä osasin, sen minkä pystyin.

Mua on ruvennu ahistaa äänet, ihan ku ne ois huono asia.

Ne on ollu mulla aina, niin pitkää ku muistan.

Ja nyt kaikki kyselee niistä.

Onks mussa joku vika?

Sovittiin että alotetaan uus antipsykoottinen lääke.

Entisestä paino nousi niin paljon, että kieltäydyin siitä.

Lääkäri sanoi, että tämä uusi valmiste on painoneutraali.

Tollaset viralliset tilanteet ahistaa hirveesti.

En pysty keskittyy tällä hetkellä 100% mihinkään, ja ne ihmiset jotka tuntee mut, ei kiinnitä huomiota siihen että jään tuijottamaan pistettä ja ajelehdin hetkeksi muualle.

Havahduin usean kerran lääkärikäynnillä siihen, etten kuunnellut mitään mitä lääkäri puhui ja nyt kaikki istuivat hiljaa ja tuijottivat minua.

Minä hymyilin ja he käänsivät katseensa vaivaantuneena pois.

Lääkäri kysyy, pärjäänkö kotona.

Mä hymyilen ja kyyneleet nousee samaan aikaan silmiin.

Just nyt musta tuntuu, etten pärjää enää.

Yksin.

Kotona.

28.

Mä en tunne mitää.

Oon päässy näkee tunnettuja ihmisiä, päässy juttelee esikuville.

Ja silti mä en tunne mitää.

Mä sanon et mua jännittää, koska muutki sanoo.

Jos mua ei jännittäis, se ois epänormaalii.

Oisin erilainen, outo.

Ainut tunne, mitä mä koen välillä, välillä useinkin, on ahdistus.

Sillon ku mun pitäis olla iloinen, oon ahdistunu.

Oon vihasena ahdistunu, surullisena ahdistunu.

Oon aina vaan ahdistunu.

Tuntuu etten saa happee ku oon nii ahdistunu.

Juttelin kaverini kanssa äänistä joita kuulen.

Hän sanoi, että mun kaikki kuvailemat oireet kuulostaa add häiriölle.

Laitoin terapeutille viestiä, voiko hän mainita asiasta lääkärille ennen lääkäriaikaa.

Hän vastasi mainitsevansa, mutta sanoi ettei add:hen liity sellaiset äänet, millaisena olen niitä kuvaillut.

Lääkäri aika on huomenna, ja musta tuntuu että mut leimataan niiden äänien takia.

Et mulle laitetaan diagnoosi ja isketään lääkkeet kouraan.

Haluisin puhuu jollekkin, sanoo et mua ahistaa se lääkäriaika.

Viimeks ku yritin puhuu kaverille, niin se sano et voiko hän vastata myöhemmin.

En oo uskaltanu sen jälkeen enää vaivata ketään.

Haluisin vaa tuntee taas jotain, tai edes kokea olevani hengissä.

En jaksa tätä oloo.

27.

Istun kymmenen jälkeen illalla parvekkeella, koska sisällä tuntuu että kuristuu.

Millään ei ole merkitystä.

Katson itseäni peilistä ja sieltä tuijottaa toinen ihminen.

En pysty enää elämään tässä kehossa.

Se tuntuu jonkun toisen keholta.

Joku soitti tänään ovisummeria, kaksi kertaa.

Oliko se totta, vai kuvittelinko vain?

En uskaltanut avata ovea, istuin sohvalla loppu illan ja pelkäsin jokaista narahdusta.

Joku tulee ja tappaa minut aivan varmasti.

Miten pääsen huomenna kouluun, jos se tyyppi odottaa minua edelleen alhaalla.

Mutta nyt kun istun parvekkeella, tuntuu siltä, että ihan sama.

Tuntuu vain siltä että haluaisin jäädä makaamaan tähän, unohtua tähän.

Olla vain.

Ei oo ketään kelle puhua, kukaan ei vaan ymmärrä.

Kerroin viime psykan käynnillä päänsisällä kuuluvista keskusteluista, jotka vain voimistuvat ja voimistuvan kohtauksen aikana.

Terapeutti kysyi, tuntuvatko ne ääniltä.

No ääniähän ne on, tai siis puhehan on ääntä, kai sen nyt kaikki tietää?

Lausunnossa luki, ettei potilas tarvitse tällä hetkellä kriisiosastopaikkaa.

Miksi sitä edes harkitaan?

Ei mulla oo aikaa jäädä nyt mihinkään osastolle, mulla on liikaa tekemistä, liikaa velvollisuuksia.

Kaikki pettyis muhun.

Taas.

26.

Torstai

Tapaaminen entisen traumaterapeutin kanssa, jonka luona kävin juttelemassa viime vuoden.

Tuntuu että sain juteltua enemmän kuin koko viime vuonna yhteensä.

Kerroin haluavani Kelan tukemaan terapiaan.

Terapeutti sanoi yrittävänsä varata minulle ajan lääkärille mahdollisimman nopeasti, hän oli sitä mieltä että antipsykoottinen lääkitys pitäisi aloittaa uudestaan.

Perjantai

Päivällä oli tosi disso olo.

Ahdistuin, miten voimakkaasti se oli päällä ja miten en pystynyt ollenkaan keskittymään siihen mitä ympärillä tapahtuu.

Ystävä pyysi illaksi hänen luokseen, jonne tulisi muitakin.

Menin kotiin ja romahdin lattialle.

Itkin.

En pystynyt liikkumaan.

Hetken päästä nousin huojuen keittiöön ja kaivoin tärisevin käsin lääkelaatikosta vanhan obamoxin.

Harkitsin vakavasti lääkkeiden tyhjentämistä vatsalaukkuuni, mutta muistan miten viime kerralla heräsin sairaalasta tiputuksessa.

Minulla ei ole tarpeeksi lääkkeitä tappamaan itseäni, ja veitsellä en sitä uskaltaisi tehdä.

Kohtaus helpotti hetkeksi.

Sitten se jatkui, vielä pahempana.

Viiden tunnin jälkeen oli meneillään helpompi olo, jolloin päätin soittaa ambulanssin.

En silti kyennyt siihen.

Laitoin viestin kaverille ja käytiin tunnin lenkillä.

Kun tulin kotiin, menin suoraan nukkumaan.

Lauantai

Ajattelin että mun on nyt tsempattava.

Siskot tuli mun luo, syötiin ja katottiin leffoja.

Välillä musta tuntu, et kyyneleet kirpoaa silmiin, mutta ajattelin että mun on nyt oltava vaan normaalisti.

Dissosiatiivinen olo pahentui välillä, mutta porukassa sitä ei huomaa.

Silloin kun nyäkkäilee välillä ja katsoo silmiin, ihmiset ajattelevat että kuuntelet.

Todellisuudessa ääni puuroutui ennen kuin se ehti aivoihin asti ja keskityin vain siihen, että onko tämä tilanne todellinen.

Sunnuntai

Kaveri tuli heti aamusta luokseni, koska meidän studio varauksessa oli tullut erehdys.

Puhuin ja puhuin ja puhuin.

Kaikki hiljaiset tauot ahdistivat, koska minua pelotti että hän kysyy miten voin.

Olin koko päivän ajan tekemässä jotain, puhumassa jostain.

Ensimmäisen kerran pysähdyin kotona kymmenen aikaan illalla suihkussa.

En enää uskaltanut laittaa musiikkia päälle, ettei naapurit häiriintyisi.

Koska mitään ulkopuolista ääntä ei kuulunut, ajatukset ja äänet pään sisällä hyökkäsivät kovaa.

Tuntui että sydän jätti lyönnin välistä, kyynelet virtasivat ja lyyhistyin kuuman veden alle.

Musta tuntuu vaan etten jaksa.

25.

Jo viikon on ollut parempi olo ahdistuksen ja masennuksen kanssa.

Lisääntynyt valo ja lämpö on varmasti vaikuttanut siihen.

Oon myös lisäksi nähny erästä ihmistä ohimennen lähiaikoina, joka saa mut aina hymyilemään ja sydämen lepattamaan.

Voisin puhua sinusta koko ajan, kaikille.

Tuntuu että tulevaisuus ei ole pelkkää mustaa, jos saan nähdä sut ohimennen hääräämässä omiasi tai edes kuulla äänesi.

Dissosiatiivinen olo on ollut edelleen päällä melkein koko ajan. Yksin se helpottaa, mutta muiden ihmisten kanssa on aina vaikea olla.

En tahtois mennä kouluun, ku tuntuu et siitä ei oo mitään hyötyy. En oo olemassa kuitenkaan.

En haluis nähdä kavereita, tuntuu et ne ei oo mua varten ne elää jossain muussa universumissa.

En haluis nähä perhettä, ne vaan toimii ja jatkaa eteenpäin, ku mä en ois siinä.

Ja silti mä nään ja meen, puhun niin paljon ettei kukaan vaa huomais mun pahaa oloa, et kukaan ei kerkeäs kysyä mikä mua vaivaa.

Yksinään mä makaan. Makaan vaan ja suljen silmät, välillä räväytän ne auki koska tuntuu etten mahdu mun asuntoon. Oon liian iso ja huone liian pieni.

Välillä tuntuu että kutistun, niin pieneksi että mua ei ikinä löydetä sängyn pohjalta.

Mut kun mä nään sut, niin mä oon läsnä, oon elossa.

24.

Soitin tehostettuun avohuoltoon.

"En tiedä pystytäänkö me täällä enää aloittaa uutta hoitojaksoa"

Mun ääni lähtee vähän häviämään ja kyyneleet nousee silmiin.

"Jos mä soitan sulle maanantaina, kun oon konsultoinu lääkäriä ja terapeuttia"

Mua vähän mietityttää, että hoitaja ei kysyny, pärjäänkö viikonlopun yli, vai onko tilanne akuutti.

Saan perään viestin, että mun on aloitettava Zyprexa heti uudestaan.

En todellakaan aloita.

Maanantaina saan soiton vasta vähän ennen neljää.

Puhelu kestää minuutin ja neljä sekunttia.

"Soitit perjantaina avohuoltoon"

"Joo"

"Haluutko ajan"

"Joo"

"Haluutko tälle viikolle"

"Öö, joo"

"Käykö torstai klo. 15.15"

"Joo"

"Okei, nähdään sillo. Moi"

Jään istumaan puhelin kädessä sohvalle ja mietin, että tarvitsenko edes sitä aikaa.

Ei mun asiat selvästikkään oo niin tärkeitä että niistä pitäis puhua.

Perun ajan.

Kaverit pyytää ulos yksille.

"Ai siis ei terassille sittenkään?"

"No siis siellä on pakkasta"

Sanon, että sitten en tulekkaan.

Sisällä tulisi olemaan liikaa ihmisiä, liikaa katseita jotka vainoaisivat minua uniin.

Kaverit loukkaantuu, ja mä jään istumaan taas sohvalle ja mietin, jos viiltäisin vain yhden pienen viillon sisäreiteen.

23.

Järjestettiin kavereiden kesken peli-ilta.

Juotiin viiniä, ehkä vähän liikaakin.

Pelattiin never have i everiä.

Oletko ikinä harrastanut seksiä, vaikka et ole halunnut

Minä olin ainut joka joi.

Muut ei tainnut huomata sitä, koska tytöt rupesi miettimään "eikös se ole raiskaus".

Nii, en tiiä. En oo koskaan ajatellut, että mut ois raiskattu.

Raiskauksella tarkoitetaan tekoa, jossa henkilö pakottaa toisen sukupuoliyhteyteen käyttämällä henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa tai uhkaamalla käyttää sellaista väkivaltaa.

Ei mun sisään työntynyt koskaan sukupuolielintä.

Yöllä ruvettiin juttelemaan syvällisempiä.

Joku kysyi, että mikä on pahin asia mikä on omassa elämässä käynyt.

Kaikki muut kerto jotai, mikä oikeesti oli raskasta.

Mä en uskaltanu sanoo enää mitään, pelotti et kaikki nauraa mulle miten typeristä asioista oon itkeny ja meinannu tappaa itteni.

Heittäydyin taas puhumattomaks.

Kaveri laitto viestiä, että mikä on.

"Onko tapahtunu jotai?"

Mua nolottaa, koska mitään ei oo tapahtunut.

Onko mulla oikeus voida pahoin, vaikka mitään ei ole tapahtunut?

Oon ihan sekasin.

22.

Pari päivää meni hyvin.

Iltaisin oli vaikeampi olla, mietin useasti viiltelemistä, mutta en antanut itselleni siihen lupaa koska päivällä oli kuitenkin mennyt niin hyvin.

Tänään puhuttiin arkisista asioista kavereiden kanssa, ja joku pieni kommentti omasta voinnistani viime viikolla romutti kaiken täysin.

Mietin, miksi olen tällä maapallolla ja miksi kaverini joutuvat kestämään olemassa oloani.

Luennolla puhuttiin seksuaalisuudesta ja seksuaalisesta häirinnästä.

Olin niin herkässä tilassa, että itkin läpi luennon.

Kaverit kysyivät miksi olen taas hiljaa.

Miksi en voi sanoa suoraan, että joku mättää.

Kaikki ovat taas liian lähellä, kosketus polttaa.

Silmät sulkiessa, kuulen kun hengität raskaasti korvaani vasten ja kehoani puristaa.

Muistot tulvivat nopeutettuna yhä uudestaan ja uudestaan.

Kaveri sanoi, et mun pitäis laittaa ihastukselle viestiä, koska elämä on liian lyhyt odottamiseen.

Mietin, että kannattaako mun laittaa viestiä nyt vai sitten kun on parempi vointi.

Koska jos laitan nyt, en tipu niin korkealta jos tulen torjutuksi ja itsemurhaan päätymisen mahdollisuus olisi pienempi.

Olisiko se itsekästä, jos en tekisikään itsemurhaa.

21.

Kaverit suunnittelee viikonloppua.
"Mitä ruokaa tehään?"
"Emmä tiiä tuunko"

"Miten nii?"

En vastaa mitään, kävelen vain pois.

Kotimatkalla kaveri, jolle kerroin pahasta olostani uskaltaa kysyä millainen vointi mulla nyt on

"Ihan ok"

Nieleskelen kyyneleitä ja polte rinnassa voimistuu.

"Sanko mä vielä kysyy siitä viikonlopusta, et miks et haluu tulla"

Olen hiljaa.

Haluaisin vain vastata en tiedä elänkö sinne asti.

En kuitenkaan vastaa mitään, tuntuu etten enää oikein saa kaverin sanoista selvää. Puhe vain puuroutuu.

Tiemme erkanevat ja purskahdan itkuun.

Seison rappukäytävän oven edessä ja mietin, voisinko paeta tilannetta jossa olisin aivan yksin omien pelkojeni kanssa.

Mietin, että ehkä se on minulle aivan oikein ja asunnossani kävelen pimeydessä sohvalle ja asetun kippuralle siihen omien kyynelteni sekaan.

20.

Pari päivää on ollu tosi vaikeita.

Oon miettiny jos viiltelis, iskis puukon rintaan.

Heittäytyis sillalta alas tai hyppäis rekan eteen.

Oon itkeny hysteerisesti ja sit yhtälkii vaan lakannu.

Tunnen ku kyyneleet valuu poskia pitkin, mut mun naama on vakava. Tuntuu ku ruumis leijailis hiljaa pois ja kaikki kuuluu aina vaa vähän kauempaa.

Kävelen hitaasti sohvalle ja painan silmät kiinni, makaan siinä seuraavat 5 tuntia liikkumatta.

Yritin kertoa kavereille siitä, mitä tunnen.

Miten mua pelottaa et ihastun samaan sukupuoleen aina vaa uudelleen ja uudelleen.

Et mua pelottaa, et rakastun tyttöön, et rupeaisin seurustelemaan tytön kanssa.

Äiti ei ikinä hyväksyis sitä, enkä mä kestäis sitä ettei äiti hyväksyis mua.

Onko parempi puhua vai kuolla?

19.

Tuntuu et kadotan järkeni.
Oon ollu lähiaikoina enemmän lähellä fyysisesti ku todella moneen vuoteen.
Kaverit silittää käsivarresta, kutittaa kyljistä, nojaa päätä mun olkapäähän.
Ja mua puistatuttaa.
Sitä kohtaa, mihin toisen iho koskettaa, tuntuu kuin syttyisi palamaan.
Sitä kohtaa kirvelee vielä monen tunninkin päästä ja tuntuu ettei saa happea.
En uskalla sanoo mitään, koska haluun oppia toimimaan miten normaalit ihmiset toimii.
En silti voi lakata ajattelemasta sitä, miten mua aikasemmin koskettiin väärin.
Ja miten siitä jäi mustelma iholle, ja ruumis pakeni kehosta jonnekkin kauas.
Dissosiatiivinen olo on jatkunut nyt kuukauden.
En osaa enää elää.

18.

Mun energiat on ihan loppu.

En tiiä johtuuko se siitä, et oon koko alkuvuoden ollu laihiksella ja syöny jotai 600 kcl päivässä ja liikkunu melkei joka päivä.

Mut tuntuu etten jaksa tehä mitään.

En nähä ketään, en pestä hampaita, käydä suihkussa, tehä koulujuttuja.

Viimeset kolme päivää on ollu koko ajan disso olo.

Koko ajan tuntuu et kattelen itteeni ruumiin ulkopuolelta. Kädet ei tunnu omilta, naama näyttää vieraalta.

Kun mä nauran, nii en tunne mitään.

Ihan kuin musta ois jäljellä kuori, joka edelleen hoitaa velvollisuuksia, mut mie ite oon jossain kaukana.

Onks tässä mitää järkee?

Viiltely on käyny taas useasti mielessä.

Eilen purin käsivarteen mustelman, kun en jaksanut nousta sängyltä hakemaan mitään terävää.

Tuntuu että ihan sama.

Ihan sama vaikka kuolisinkin.

Kun ei musta oo enää jäljellä ku tää kuori.

17.

"Lokakuu 2014

Se synkkyys kun istun lattialla vasta lähdettyäsi.

Keräilen itseäni ympäriltäni ja annan niiskutuksen ärsyttää.

Itku polttaa keuhkoja, tuntuu pyöryttävältä kuin tupakka.

Mun muuri hajoaa hetkeksi, siksi hetkeksi kun olen yksin.

Pinoan jokaisen kiven uudestaan tiiviiksi paketiksi, ettei kukaan nää, kuule tai tunne.

Ripsiväri sekoittuu luomen päälle ja posken yli ohimolle, kun käsi sitä epätoivoisesti hieroo.

Rinnassa puristaa ja halu pois on taas suuri.

Taistelu viiltelemistä vastaan kasvaa.

Tunnen jonkun seisovan mun takana.

Äänet.

Ne kuuluu taas kovempaa."