Istun kymmenen jälkeen illalla parvekkeella, koska sisällä tuntuu että kuristuu.
Millään ei ole merkitystä.
Katson itseäni peilistä ja sieltä tuijottaa toinen ihminen.
En pysty enää elämään tässä kehossa.
Se tuntuu jonkun toisen keholta.
Joku soitti tänään ovisummeria, kaksi kertaa.
Oliko se totta, vai kuvittelinko vain?
En uskaltanut avata ovea, istuin sohvalla loppu illan ja pelkäsin jokaista narahdusta.
Joku tulee ja tappaa minut aivan varmasti.
Miten pääsen huomenna kouluun, jos se tyyppi odottaa minua edelleen alhaalla.
Mutta nyt kun istun parvekkeella, tuntuu siltä, että ihan sama.
Tuntuu vain siltä että haluaisin jäädä makaamaan tähän, unohtua tähän.
Olla vain.
Ei oo ketään kelle puhua, kukaan ei vaan ymmärrä.
Kerroin viime psykan käynnillä päänsisällä kuuluvista keskusteluista, jotka vain voimistuvat ja voimistuvan kohtauksen aikana.
Terapeutti kysyi, tuntuvatko ne ääniltä.
No ääniähän ne on, tai siis puhehan on ääntä, kai sen nyt kaikki tietää?
Lausunnossa luki, ettei potilas tarvitse tällä hetkellä kriisiosastopaikkaa.
Miksi sitä edes harkitaan?
Ei mulla oo aikaa jäädä nyt mihinkään osastolle, mulla on liikaa tekemistä, liikaa velvollisuuksia.
Kaikki pettyis muhun.
Taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti