Kaikki on suht hyvin kun oon yksin kotona.
Aivot ei käy niin ylikierroksilla, kun ei tarvii miettiä ihmisten jokaista liikettä ja sanaa yhä uudestaa ja uudestaan.
Istun monta päivää sisällä puhumatta kenellekkään, katson vain telkkaria tai luen kirjaa.
Säikähdän joitakin ääniä käytävässä tai kadulla, mutta ne menee nopeasti ohi.
Joku saattaa laittaa viestiä tai soittaa, olen ihan iloinen ja seurallinen, kunhan ihmisiä ei tarvitse nähdä.
Heti kun nään kavereita tai perheenjäseniä, äänet kovenee ja dissot palaa.
Aivot tuntuu siltä että ne on ylibuukattu, eikä tieto enää mene perille. Se jää eteiseen kaikumaan, poukkoilemaan seinästä seinään ja takaisin.
Ja kun menen takaisin kotiin, tunnen itseni useimmiten tyhjäksi kuoreksi.
Istun vaan sohvan reunalla ja mietin ettei missään ole mitään järkeä.
Joskus sen tyhjän kuoren alla on jäljellä ahdistusta, vihaa ja pettymystä. Silloin istun saman sohvan reunalle ja itken sen kaiken pois.
Ja sitten mietin, että miksi en vain jäänyt kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti