Jo viikon on ollut parempi olo ahdistuksen ja masennuksen kanssa.
Lisääntynyt valo ja lämpö on varmasti vaikuttanut siihen.
Oon myös lisäksi nähny erästä ihmistä ohimennen lähiaikoina, joka saa mut aina hymyilemään ja sydämen lepattamaan.
Voisin puhua sinusta koko ajan, kaikille.
Tuntuu että tulevaisuus ei ole pelkkää mustaa, jos saan nähdä sut ohimennen hääräämässä omiasi tai edes kuulla äänesi.
Dissosiatiivinen olo on ollut edelleen päällä melkein koko ajan. Yksin se helpottaa, mutta muiden ihmisten kanssa on aina vaikea olla.
En tahtois mennä kouluun, ku tuntuu et siitä ei oo mitään hyötyy. En oo olemassa kuitenkaan.
En haluis nähdä kavereita, tuntuu et ne ei oo mua varten ne elää jossain muussa universumissa.
En haluis nähä perhettä, ne vaan toimii ja jatkaa eteenpäin, ku mä en ois siinä.
Ja silti mä nään ja meen, puhun niin paljon ettei kukaan vaa huomais mun pahaa oloa, et kukaan ei kerkeäs kysyä mikä mua vaivaa.
Yksinään mä makaan. Makaan vaan ja suljen silmät, välillä räväytän ne auki koska tuntuu etten mahdu mun asuntoon. Oon liian iso ja huone liian pieni.
Välillä tuntuu että kutistun, niin pieneksi että mua ei ikinä löydetä sängyn pohjalta.
Mut kun mä nään sut, niin mä oon läsnä, oon elossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti