Lääkäri oli mukava.
Musta tuntu et se ymmärs mua.
Kyseli äänistä.
Mä kerroin sen minkä osasin, sen minkä pystyin.
Mua on ruvennu ahistaa äänet, ihan ku ne ois huono asia.
Ne on ollu mulla aina, niin pitkää ku muistan.
Ja nyt kaikki kyselee niistä.
Onks mussa joku vika?
Sovittiin että alotetaan uus antipsykoottinen lääke.
Entisestä paino nousi niin paljon, että kieltäydyin siitä.
Lääkäri sanoi, että tämä uusi valmiste on painoneutraali.
Tollaset viralliset tilanteet ahistaa hirveesti.
En pysty keskittyy tällä hetkellä 100% mihinkään, ja ne ihmiset jotka tuntee mut, ei kiinnitä huomiota siihen että jään tuijottamaan pistettä ja ajelehdin hetkeksi muualle.
Havahduin usean kerran lääkärikäynnillä siihen, etten kuunnellut mitään mitä lääkäri puhui ja nyt kaikki istuivat hiljaa ja tuijottivat minua.
Minä hymyilin ja he käänsivät katseensa vaivaantuneena pois.
Lääkäri kysyy, pärjäänkö kotona.
Mä hymyilen ja kyyneleet nousee samaan aikaan silmiin.
Just nyt musta tuntuu, etten pärjää enää.
Yksin.
Kotona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti