Ei oo ollu fiilistä kirjottaa.
Päivän kulku on mennyt kutakuinkin niin, että haalin itselleni niin paljon tekemistä etten kerkeä ajattelemaan mitään.
Sitten nukun päiväunet, koska olen aivan poikki, ja loppuillan pakenen omia ajatuksiani sarjoihin ja elokuviin.
Kun lopulta kaadun sänkyyn ja olen yksin ajatuksieni kanssa, on unilääke jo kerennyt vaikuttaa sen verran, että en enää jaksa kirjoittaa mitään ylös.
Tänään oli viimeinen päivä koulussa, ja heräsin nyt siihen faktaan, ettei minulla ole enää mitään kokopäiväistä rutiinia.
Heräsin myös siihen, kuinka vähänen määrä ihmisiä tietää tilanteestani.
Oikeastaan vain väliaikainen terapeuttini, jota nään niin harvoin, että en hänellekkään muista kertoa kaikkea.
Musta tuntuu et mun elämä on yks iso kulissi.
Näytelmä, jossa mä oon käsikirjoittaja ja oon ainut joka tietää koko tarinan mut ei avaa sitä näyttelijöille, se jää niiden tulkinnanvaraiseksi.
Mua vaa mietityttää, et jos teen itelleni jotain, nii kaikki jää miettimään et miksi.
Koska kukaan ei tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti