Kaverit suunnittelee viikonloppua.
"Mitä ruokaa tehään?"
"Emmä tiiä tuunko"
"Miten nii?""Mitä ruokaa tehään?"
"Emmä tiiä tuunko"
En vastaa mitään, kävelen vain pois.
Kotimatkalla kaveri, jolle kerroin pahasta olostani uskaltaa kysyä millainen vointi mulla nyt on
"Ihan ok"
Nieleskelen kyyneleitä ja polte rinnassa voimistuu.
"Sanko mä vielä kysyy siitä viikonlopusta, et miks et haluu tulla"
Olen hiljaa.
Haluaisin vain vastata en tiedä elänkö sinne asti.
En kuitenkaan vastaa mitään, tuntuu etten enää oikein saa kaverin sanoista selvää. Puhe vain puuroutuu.
Tiemme erkanevat ja purskahdan itkuun.
Seison rappukäytävän oven edessä ja mietin, voisinko paeta tilannetta jossa olisin aivan yksin omien pelkojeni kanssa.
Mietin, että ehkä se on minulle aivan oikein ja asunnossani kävelen pimeydessä sohvalle ja asetun kippuralle siihen omien kyynelteni sekaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti