10.

Nyt mä kerron sulle mun salaisuuden.
Mä nään harhoja.

Ensin ne oli vaan mustia alueita näkökentässä, jotka hävis muutamassa sekunnissa.
Sit ne suureni ja ne kesti pidempään.
Se tumma hahmo on taas täällä, se sama joka piinasi mua suljetulla osastolla.

Puukkomies.

Myös paranoidiset pelot on voimistunu.
Tuntuu et joku seuraa mua piilotettujen valvontakameroiden takaa.
Mun lääkkeet on vain lumelääkkeita, ja lääkärit pitää mua pilkkanaan.
Jokainen joka kävelee mun parvekkeen ohi, suunnittelee tappavansa mut ja piiloudun viltin alle niiden katseilta.

Mua pelottaa et mun ruoka on myrkytetty, et ovi ei mee lukkoon, et en ole edes olemassa.
Vain jossain epätodellisessa maailmassa, jossa mua seurataan ja mulle nauretaan kun en tajua ettei tämä ole totta.

Mua pelottaa.
Jalat taas saa sätkimiskohtauksia.
Mua ahistaa.
Rintaan sattuu ja tuntuu et sydän räjähtää.
Haluisin vaan olla rauhassa.
Mut sä et anna mun olla.

9.

Olin äidin luona juhannuksen.
Koko ajan musta tuntu, et joku on huonosti.
Koko ajan mua vitutti, itketti ja ärsytti.
Ehkä mä vaan stressaan, kun terapia jäi 2 kuukauden tauolle.
Ehkä..

Muistan kuinka pienenä vessa oli mun ainoo turvapaikka.
Kotona isä heilu humalassa, koulussa kuulin rumia sanoja.
Mut sillo ku olin yksin vessassa, sain olla rauhassa.
"Älä kerro tästä kellekään, tai mä tapan sut"

Ne sanat ei merkinny mulle mitään, mua uhkailtiin joka päivä koulussa tappaa.
Mut oli siistii kun oli salaisuus, jota ei saanut kertoo.
Isompana se salaisuus alko ahistaa, alko sattumaan sinne jonnekkin rintakehän alle.
Ajan kuluessa mä en muistanu enää kuka ne sanat mulle oli sanonu.

Muistin vaan pelon, minkä nuo sanat aiheutti.

Mulla oli paljon salaisuuksia.
Paljon asioita joita en saanu kertoo.

Joskus mua oikeesti pelotti, et kuolen jos kerron.

Mut sit mä kirjoitin.
Kirjoitin kaiken pahan ylös.

8.

Sun huoneen seinät tuntu siltä, et ne vyöryy päälle.
Muistan et makasin sun sängyllä ja sä suutelit mun kaulaa.
Sanoin, et ei nyt.

Ja sä loukkaannuit.
Sä aina loukkaannuit.
Joskus sä itkit, ja sillo ku sä itkit, mä annoin periks.
Makasin vaan ja ajattelin, et tee mitä ikinä haluat mulle
Ja tuntu et katon itteeni kärpäsenä katosta.
Tukka sotkussa, pitkin tyynyliinaa.
Silmät tuijottaen sinne kattoon, mistä itteeni katoin.
Sä olit mun päällä ja meijän kehot hankautu toisiaan vasten.

Ja mun kädet puristuneena nyrkkiin.

Sä voihkit, ja pakotat mut kattomaan sitä.
Hetkeks mä palaan takas omaan ruumiiseeni, ja mua sattuu joka paikkaan.
Hetken mietin, et pakenen, juoksen vaan ovesta ulos.
Mut mun jalat ei toimi, eikä mun suu osaa muodostaa sanoja.
Oon vaan ja makaan.

Kaikki näyttää sumuiselta.
Kaikki on harmaata, melkein musta valkoista.
Keräilen vaatteita ympäri huonetta.
Keräilen itseni kasaan.
Muhun sattuu edelleen, mutten kerro sulle sitä.
Mua itkettää, mutten sano mitään.
Itken sitten kun olen yksin, omassa huoneessani, turvassa sinulta, mutten itseltäni.

Mulle tuotiin koulussa pari nappia.

Mietin saanko kivun niillä pois, saako ne turrutettua mun tunteet.
Napit polttivat taskussa, enkä kertonu sille niistä.
Halusin vain hetkeksi pois, sun luolta.

Menin vessaan, istuin pöntön päälle ja kätkin kasvot kämmeniin.
Sydän sykkii kurkussa ja korvissa vinku.

Sisäreisissä on kaksi isoa mustelmaa.
Muistuttamssa mua, kuinka mä taas annoin sulle periksi.

7.

Potilaan olemus vaihtelee vuorovaikutustilanteessa. 

Paikoin hän on hyvin ahdistunut ja pelokas kertoen vakava-asteisista oireistaan. 

Toisinaan hän taas jähmettyy, menee jopa vihaisen näköiseksi, eikä vuorovaikutus suju vaan hän pyrkii tietyllä tapaa torjumaan kaikki keskustelun avaukset ja hoitoyritykset. 

Välillä tuntuu, että potilas käyttäytyy ikätasoisen nuoren naisen tavoin. 

Tulee vahva vaikutelma, että potilas kärsii dissosiatiivisesta oireilusta ja, että psyykkinen vointi tällä hetkellä on hyvin epävakaa.

Lääkityksen osalta ak arvioi potilaan tässä kohtaa hyötyvän parhaiten pieniannoksisen antidepressiivan ja antipsykootin yhdistelmästä. 

Tarvitsee ehdottomasti tiivistä hoitokontaktia hänen itsensä sallimissa rajoissa.

6.

Päivät etenee sumussa.

Hetkiä katoaa.

En muista tiskanneeni astioita, vaihtaneeni vessapaperi rullaa tai kastelleeni kukkia.
Yritän päivittäin juosta ahdistusta pois, muttei se lähde.

Kroppa on ihan sekaisin.
Vatsaan sattuu ja oksennus nousee suuhun.
Mua väsyttää.
13 tunnin yöunet ja kolmen tunnin päiväunet ei enää riitä.

Päässä joku huutaa ja musta tuntuu että oon tulossa hulluks.

5.

Keitän itselleni teetä.

Kädet tuntuu pitkille, näkö sumenee.

Päivät tuntuu pitkiltä.

Tuntuu, että pää on niin täynnä ajatuksia, ettei niitä sanotuksi saa.

Nukun 13 tuntiä yössä ja silti väsyttää.

Tuntuu ettei missää oo mitää järkee.

Asiat vaan on, vailla merkitystä.

Ja silti mua sattuu.

Jonnekkin sisälle rintakehään.

4.

Istun taas aulassa ja odotan, kun minuutit kuluvat hiljaa eteenpäin.
Pyydät minut sisälle.

Istun tuolille ja kiedon käteni reiden ympärille.
Puhutaan, miten hyvin mulla on mennyt ja huonoja oloja ei ole ollut ollenkaan.
Puhutaan, kuinka mua pelottaa että pian varmasti tulee taas notkahdus, johon en ole valmis.

Puhutaan mun eri persoonista, onko ne samaa mieltä ku kaikki muutkin.
Mitä sanottavaa niillä on mulle.
Ja sit se iskee.
Iha tyhjästä.
"Ihan sama"

Vastaan kaikkeen, enkä katso silmiin.
Terapeutti huomaa, et yks mun sivupersoonista on paikalla.

"Tiiätkö sä kuka mä olen"
Tottakai mie tiiän, koko ajanha mä tässä oon ollu.

Taistelen vastaan, etten vain nouse ja lähde.
Musta tuntuu et kaikki vituttaa, kaikkien olemassa olo vaan vituttaa.

Ja sit se liukuu pois.
Vähitellen palaan taas omaan kehoon ja katson terapeuttia silmiin.
"Kiitos, että synkkä sai olla täällä"

Mä hymyilen, koska en tiiä pitäiskö mun nauraa vai itkee.
Tuntuu ihan hullulle, että mun sisällä asuu neljä muutakin.

3.

Juteltiin sijaisperheen siskon kaa.

Se kerto, kuinka aikasemminki oli tapahtunu kielettyjä asioita, muttei kertonu mitä.

Mun päässä taas pyöri uudestaa ja uudestaan kohtaukset, kun sä katoit miten otan paidan pois.

Tunsin uudestaa ja uudestaa sun sormet, kuinka ne viisti mun kylkiä pitkin rintoihi ja ylös kainaloon. 

Ja korvanlehtee kuumotti, juuri siitä kohdasta mistä sä silitit mua.

Ja mua rupes vituttaa, et miks näitä asioita ei noteerata millää tavalla.

Miks, jos aikasemminki on näin tapahtunu, miks mua ei oteta tosissaa.

"Oisitko sä vaa ollu ihastunu siihen"

Mitä vittua se liikuttaa, jos oisinki ollu.

Ei ketään saa koskee niin, ilman toisen suostumista.