29.

Lääkäri oli mukava.

Musta tuntu et se ymmärs mua.

Kyseli äänistä.

Mä kerroin sen minkä osasin, sen minkä pystyin.

Mua on ruvennu ahistaa äänet, ihan ku ne ois huono asia.

Ne on ollu mulla aina, niin pitkää ku muistan.

Ja nyt kaikki kyselee niistä.

Onks mussa joku vika?

Sovittiin että alotetaan uus antipsykoottinen lääke.

Entisestä paino nousi niin paljon, että kieltäydyin siitä.

Lääkäri sanoi, että tämä uusi valmiste on painoneutraali.

Tollaset viralliset tilanteet ahistaa hirveesti.

En pysty keskittyy tällä hetkellä 100% mihinkään, ja ne ihmiset jotka tuntee mut, ei kiinnitä huomiota siihen että jään tuijottamaan pistettä ja ajelehdin hetkeksi muualle.

Havahduin usean kerran lääkärikäynnillä siihen, etten kuunnellut mitään mitä lääkäri puhui ja nyt kaikki istuivat hiljaa ja tuijottivat minua.

Minä hymyilin ja he käänsivät katseensa vaivaantuneena pois.

Lääkäri kysyy, pärjäänkö kotona.

Mä hymyilen ja kyyneleet nousee samaan aikaan silmiin.

Just nyt musta tuntuu, etten pärjää enää.

Yksin.

Kotona.

28.

Mä en tunne mitää.

Oon päässy näkee tunnettuja ihmisiä, päässy juttelee esikuville.

Ja silti mä en tunne mitää.

Mä sanon et mua jännittää, koska muutki sanoo.

Jos mua ei jännittäis, se ois epänormaalii.

Oisin erilainen, outo.

Ainut tunne, mitä mä koen välillä, välillä useinkin, on ahdistus.

Sillon ku mun pitäis olla iloinen, oon ahdistunu.

Oon vihasena ahdistunu, surullisena ahdistunu.

Oon aina vaan ahdistunu.

Tuntuu etten saa happee ku oon nii ahdistunu.

Juttelin kaverini kanssa äänistä joita kuulen.

Hän sanoi, että mun kaikki kuvailemat oireet kuulostaa add häiriölle.

Laitoin terapeutille viestiä, voiko hän mainita asiasta lääkärille ennen lääkäriaikaa.

Hän vastasi mainitsevansa, mutta sanoi ettei add:hen liity sellaiset äänet, millaisena olen niitä kuvaillut.

Lääkäri aika on huomenna, ja musta tuntuu että mut leimataan niiden äänien takia.

Et mulle laitetaan diagnoosi ja isketään lääkkeet kouraan.

Haluisin puhuu jollekkin, sanoo et mua ahistaa se lääkäriaika.

Viimeks ku yritin puhuu kaverille, niin se sano et voiko hän vastata myöhemmin.

En oo uskaltanu sen jälkeen enää vaivata ketään.

Haluisin vaa tuntee taas jotain, tai edes kokea olevani hengissä.

En jaksa tätä oloo.

27.

Istun kymmenen jälkeen illalla parvekkeella, koska sisällä tuntuu että kuristuu.

Millään ei ole merkitystä.

Katson itseäni peilistä ja sieltä tuijottaa toinen ihminen.

En pysty enää elämään tässä kehossa.

Se tuntuu jonkun toisen keholta.

Joku soitti tänään ovisummeria, kaksi kertaa.

Oliko se totta, vai kuvittelinko vain?

En uskaltanut avata ovea, istuin sohvalla loppu illan ja pelkäsin jokaista narahdusta.

Joku tulee ja tappaa minut aivan varmasti.

Miten pääsen huomenna kouluun, jos se tyyppi odottaa minua edelleen alhaalla.

Mutta nyt kun istun parvekkeella, tuntuu siltä, että ihan sama.

Tuntuu vain siltä että haluaisin jäädä makaamaan tähän, unohtua tähän.

Olla vain.

Ei oo ketään kelle puhua, kukaan ei vaan ymmärrä.

Kerroin viime psykan käynnillä päänsisällä kuuluvista keskusteluista, jotka vain voimistuvat ja voimistuvan kohtauksen aikana.

Terapeutti kysyi, tuntuvatko ne ääniltä.

No ääniähän ne on, tai siis puhehan on ääntä, kai sen nyt kaikki tietää?

Lausunnossa luki, ettei potilas tarvitse tällä hetkellä kriisiosastopaikkaa.

Miksi sitä edes harkitaan?

Ei mulla oo aikaa jäädä nyt mihinkään osastolle, mulla on liikaa tekemistä, liikaa velvollisuuksia.

Kaikki pettyis muhun.

Taas.