26.

Torstai

Tapaaminen entisen traumaterapeutin kanssa, jonka luona kävin juttelemassa viime vuoden.

Tuntuu että sain juteltua enemmän kuin koko viime vuonna yhteensä.

Kerroin haluavani Kelan tukemaan terapiaan.

Terapeutti sanoi yrittävänsä varata minulle ajan lääkärille mahdollisimman nopeasti, hän oli sitä mieltä että antipsykoottinen lääkitys pitäisi aloittaa uudestaan.

Perjantai

Päivällä oli tosi disso olo.

Ahdistuin, miten voimakkaasti se oli päällä ja miten en pystynyt ollenkaan keskittymään siihen mitä ympärillä tapahtuu.

Ystävä pyysi illaksi hänen luokseen, jonne tulisi muitakin.

Menin kotiin ja romahdin lattialle.

Itkin.

En pystynyt liikkumaan.

Hetken päästä nousin huojuen keittiöön ja kaivoin tärisevin käsin lääkelaatikosta vanhan obamoxin.

Harkitsin vakavasti lääkkeiden tyhjentämistä vatsalaukkuuni, mutta muistan miten viime kerralla heräsin sairaalasta tiputuksessa.

Minulla ei ole tarpeeksi lääkkeitä tappamaan itseäni, ja veitsellä en sitä uskaltaisi tehdä.

Kohtaus helpotti hetkeksi.

Sitten se jatkui, vielä pahempana.

Viiden tunnin jälkeen oli meneillään helpompi olo, jolloin päätin soittaa ambulanssin.

En silti kyennyt siihen.

Laitoin viestin kaverille ja käytiin tunnin lenkillä.

Kun tulin kotiin, menin suoraan nukkumaan.

Lauantai

Ajattelin että mun on nyt tsempattava.

Siskot tuli mun luo, syötiin ja katottiin leffoja.

Välillä musta tuntu, et kyyneleet kirpoaa silmiin, mutta ajattelin että mun on nyt oltava vaan normaalisti.

Dissosiatiivinen olo pahentui välillä, mutta porukassa sitä ei huomaa.

Silloin kun nyäkkäilee välillä ja katsoo silmiin, ihmiset ajattelevat että kuuntelet.

Todellisuudessa ääni puuroutui ennen kuin se ehti aivoihin asti ja keskityin vain siihen, että onko tämä tilanne todellinen.

Sunnuntai

Kaveri tuli heti aamusta luokseni, koska meidän studio varauksessa oli tullut erehdys.

Puhuin ja puhuin ja puhuin.

Kaikki hiljaiset tauot ahdistivat, koska minua pelotti että hän kysyy miten voin.

Olin koko päivän ajan tekemässä jotain, puhumassa jostain.

Ensimmäisen kerran pysähdyin kotona kymmenen aikaan illalla suihkussa.

En enää uskaltanut laittaa musiikkia päälle, ettei naapurit häiriintyisi.

Koska mitään ulkopuolista ääntä ei kuulunut, ajatukset ja äänet pään sisällä hyökkäsivät kovaa.

Tuntui että sydän jätti lyönnin välistä, kyynelet virtasivat ja lyyhistyin kuuman veden alle.

Musta tuntuu vaan etten jaksa.

25.

Jo viikon on ollut parempi olo ahdistuksen ja masennuksen kanssa.

Lisääntynyt valo ja lämpö on varmasti vaikuttanut siihen.

Oon myös lisäksi nähny erästä ihmistä ohimennen lähiaikoina, joka saa mut aina hymyilemään ja sydämen lepattamaan.

Voisin puhua sinusta koko ajan, kaikille.

Tuntuu että tulevaisuus ei ole pelkkää mustaa, jos saan nähdä sut ohimennen hääräämässä omiasi tai edes kuulla äänesi.

Dissosiatiivinen olo on ollut edelleen päällä melkein koko ajan. Yksin se helpottaa, mutta muiden ihmisten kanssa on aina vaikea olla.

En tahtois mennä kouluun, ku tuntuu et siitä ei oo mitään hyötyy. En oo olemassa kuitenkaan.

En haluis nähdä kavereita, tuntuu et ne ei oo mua varten ne elää jossain muussa universumissa.

En haluis nähä perhettä, ne vaan toimii ja jatkaa eteenpäin, ku mä en ois siinä.

Ja silti mä nään ja meen, puhun niin paljon ettei kukaan vaa huomais mun pahaa oloa, et kukaan ei kerkeäs kysyä mikä mua vaivaa.

Yksinään mä makaan. Makaan vaan ja suljen silmät, välillä räväytän ne auki koska tuntuu etten mahdu mun asuntoon. Oon liian iso ja huone liian pieni.

Välillä tuntuu että kutistun, niin pieneksi että mua ei ikinä löydetä sängyn pohjalta.

Mut kun mä nään sut, niin mä oon läsnä, oon elossa.

24.

Soitin tehostettuun avohuoltoon.

"En tiedä pystytäänkö me täällä enää aloittaa uutta hoitojaksoa"

Mun ääni lähtee vähän häviämään ja kyyneleet nousee silmiin.

"Jos mä soitan sulle maanantaina, kun oon konsultoinu lääkäriä ja terapeuttia"

Mua vähän mietityttää, että hoitaja ei kysyny, pärjäänkö viikonlopun yli, vai onko tilanne akuutti.

Saan perään viestin, että mun on aloitettava Zyprexa heti uudestaan.

En todellakaan aloita.

Maanantaina saan soiton vasta vähän ennen neljää.

Puhelu kestää minuutin ja neljä sekunttia.

"Soitit perjantaina avohuoltoon"

"Joo"

"Haluutko ajan"

"Joo"

"Haluutko tälle viikolle"

"Öö, joo"

"Käykö torstai klo. 15.15"

"Joo"

"Okei, nähdään sillo. Moi"

Jään istumaan puhelin kädessä sohvalle ja mietin, että tarvitsenko edes sitä aikaa.

Ei mun asiat selvästikkään oo niin tärkeitä että niistä pitäis puhua.

Perun ajan.

Kaverit pyytää ulos yksille.

"Ai siis ei terassille sittenkään?"

"No siis siellä on pakkasta"

Sanon, että sitten en tulekkaan.

Sisällä tulisi olemaan liikaa ihmisiä, liikaa katseita jotka vainoaisivat minua uniin.

Kaverit loukkaantuu, ja mä jään istumaan taas sohvalle ja mietin, jos viiltäisin vain yhden pienen viillon sisäreiteen.

23.

Järjestettiin kavereiden kesken peli-ilta.

Juotiin viiniä, ehkä vähän liikaakin.

Pelattiin never have i everiä.

Oletko ikinä harrastanut seksiä, vaikka et ole halunnut

Minä olin ainut joka joi.

Muut ei tainnut huomata sitä, koska tytöt rupesi miettimään "eikös se ole raiskaus".

Nii, en tiiä. En oo koskaan ajatellut, että mut ois raiskattu.

Raiskauksella tarkoitetaan tekoa, jossa henkilö pakottaa toisen sukupuoliyhteyteen käyttämällä henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa tai uhkaamalla käyttää sellaista väkivaltaa.

Ei mun sisään työntynyt koskaan sukupuolielintä.

Yöllä ruvettiin juttelemaan syvällisempiä.

Joku kysyi, että mikä on pahin asia mikä on omassa elämässä käynyt.

Kaikki muut kerto jotai, mikä oikeesti oli raskasta.

Mä en uskaltanu sanoo enää mitään, pelotti et kaikki nauraa mulle miten typeristä asioista oon itkeny ja meinannu tappaa itteni.

Heittäydyin taas puhumattomaks.

Kaveri laitto viestiä, että mikä on.

"Onko tapahtunu jotai?"

Mua nolottaa, koska mitään ei oo tapahtunut.

Onko mulla oikeus voida pahoin, vaikka mitään ei ole tapahtunut?

Oon ihan sekasin.