43.

Mua itkettää melkein koko ajan.

Oon ahdistunu.

En jaksa tehdä mitään.

Nukun, mut väsyn vaan vielä enemmän.

Oon käyny tutustumassa yhden terapeutin luona.

"Niin sä oot siis sairastanu psykoosin ja sulla on tällähetkellä psykoottista masennusta?"

Hämmennyin terapeutin kommentista, mutta rupesin miettimään.

Ehkä se kaikki onkin taas alkavaa psykoosia.

Kaikki ne mitä kuulen ja nään ja ajattelen.

Kerroin asiasta mielenterveyspuolen palaverissa, mutta en saanut mitään vastausta.

Teimme käynnillä masennustestin, josta tuli tulokseksi keskivaikea masennus.

"Voiko tämä pitää paikkaansa. Olet ulkoisesti niin vakaa ja täytimme tämän nyt vielä hyvällä jakson aikaan, niin mikäköhän mahtaa olla tulos huonon jakson aikaan."

Mua vituttaa.

Se hoitaja vituttaa mua.

Mulle tulee olo, ettei mua uskota, ettei oteta tosissaan.

Joo, mä hymyilen vaikka poskia pitkin valuu kyyneleet.

Pitääkö mun hypätä sillalta, et ne uskoo et mulla on oikeesti paska olla.

Ennen oon kieltäny kaiken, sanovani et pärjään, et kaikki on hyvin ja silloin sain enemmän apua kuin nyt, ku sanon suoraan että oon ajatellu itsemurhaa.

En tajua sitä logiikkaa.

Pitääkö mun taas ruveta esittää et kaikki on hyvin?

Mut oikeesti

Mä en jaksa enää

Esittää. 

42.

Soitin psykalle, että tarvitsen uuden b lausunnon terapiaa varten.

Ne kyseli mun voinnista. 

Ne huolestu.

Kävin paikan päällä viimeviikolla, ja mietittiin mun tilannetta.

"... reilu 50 prosenttia masentuneista ihmisistä ajattelee itsemurhaa. Eli se on käytännössä normaalia. Eiks vaa?"

Mietin, että mitä helvettiä.

Mitä normaalia siinä on, että mä haluan tappaa itteni.

Hoitaja sanoi soittavansa maanantaina, kun ovat puhuneet tilanteestani.

Maanantaina ei tullut soittoa.

Eikä tiistaina.

Eikä keskiviikkona.

Tänään mulla oli lääkäri aika.

Lääkäri kirjoitti b lausunnon ja laittoi lähetteen mielenterveys puolelle.

Ne kysy et pärjäänkö, koska ajat sinne menevät luultavasti 3 vko päähän. Ja jos en pärjää niin soitanhan sitten heille.

Rupesin itkemään.

Itkin koko matkan kotiin. 

41.

Haluaisin kirjoittaa, mutten jaksa.

Mulla on päässä monia ajatuksia, mut en saa aikaiseksi kirjoittaa niitä ylös.

Ääneen lausuminenkin tuntuu mahdottomalta ponnistukselta.

Mulla on sellanen olo, etten tuu koskaan hallitsemaan omaa oloani.

En uskalla hakea apua vieläkään, vaikka poikkeustila alkaa helpottaa ja rajoituksia aletaan purkamaan.

Enkä halua apua puhelimen kautta, koska puhelimessa puhuminen ahdistaa taas niin paljon, että sydän alkaa pamppailemaan jo siitä kirjoittaessa.

Pelkkä avun pyytäminenkin on ajatuksena kaukainen, tuleeko mulla olemaan koskaan voimia pyytää apua.

Tai voimia ottaa sitä vastaan?

Välillä mikään ei tunnu miltään ja välillä kaikki tuntuu liikaa.

Välillä tuntuu et haluisin et mulle tapahtuis jotain, et saisin oikeuden olla hajalla.

Välillä tuntuu et mulle on tapahtunu jo aivan liikaa.

Ja sit taas mietin et saanko ajatella näin, tai ylipäätään mitään.

Jos vain olisin olematta, niin se olisi helpompaa.

Mun elämä ja kirjoitukset pyörii ympyrää. 

Sitä samaa kehää, aina vain uudestaan ja uudestaan. 

40.

Tuntuu puristavalta.

Puristaa joka puolelta.

Tukahduttaa.

Vaikea hengittää.

En ajattele mitään muuta kuin ruokaa.

Milloin voin syödä.

Miksi söin.

Söinkö liikaa.

Söin liikaa.

Pakko saada se kaikki ulos. 

Haluan pois. 

39.

Tulipas tyhmä olo. 

Yritin puhua kaverin kanssa syömisestäni.

Kerroin, että olen vähän huolissani omasta syömisestä ja tuntuu että oma käyttäytymiseni muuttuu taas syömishäiriötyyppiseksi.

Hän sanoi, että varmasti kaikki naiset ajattelee itestään epävarmasti ja jos en syö isoja annoksia nii hyvin voi syödä 5 kertaa päivässä, niin en varmasti pyöristy. 

Miksi edes ajattelin olevani muka taas syömishäiriöinen tai edes laiha.

En lähelläkkään paina niin vähän kuin silloin vuosia sitten.

Joten ei mulla oo mitään ongelmaa. 

38.

Tuntuu että kaikki lipuu käsien välistä.

Terveys reistailee, mutta mihinkään ei löydy vastauksia.

En jaksa nähdä kavereita, en jaksa keskittyä koulussa, en jaksa enää olla.

Liian usein itken pilleri purkki kädessä, veitsi vasten väsivartta.

Olisi niin helppoa vaan olla olematta.

Ilman näitä kaikkia tunteita ja  turtuneisuutta.

Koulussa mä yritän tsempata. Viime keväänä näytin pahaa oloa ja kaikki huolestu, nyt mä en aijo tehä sitä.

On mulla paha olla, mut ei muiden tarvii sitä tietää.

Välillä mua pelottaa.

Pelottaa olla oma itseni.

Tänään luennolla joku puhui normaalilla äänenvoimakkuudella salissa luennoitsijan päälle.

Se ärsytti niin paljon, että tunsin kun sydän hakkasi rintaa vasten ja olin lähellä heittää puhujaa vesipullolla päähän.

Sanoin ääneen: "heitän sitä tällä pullolla silleen et se halvaantuu"

Mua välillä pelottaa, kun nään miten revin jonkun silmät päästä, kun se selittää mulle ruokatunnilla sen aamupuurosta.

Mua vaan pelottaa se, et joku päivä tää kaikki stressi räjähtää ja mä oikeesti teen jollekkin jotakin.

Toisille.

Tai itselleni.