Tuntuu että kaikki lipuu käsien välistä.
Terveys reistailee, mutta mihinkään ei löydy vastauksia.
En jaksa nähdä kavereita, en jaksa keskittyä koulussa, en jaksa enää olla.
Liian usein itken pilleri purkki kädessä, veitsi vasten väsivartta.
Olisi niin helppoa vaan olla olematta.
Ilman näitä kaikkia tunteita ja turtuneisuutta.
Koulussa mä yritän tsempata. Viime keväänä näytin pahaa oloa ja kaikki huolestu, nyt mä en aijo tehä sitä.
On mulla paha olla, mut ei muiden tarvii sitä tietää.
Välillä mua pelottaa.
Pelottaa olla oma itseni.
Tänään luennolla joku puhui normaalilla äänenvoimakkuudella salissa luennoitsijan päälle.
Se ärsytti niin paljon, että tunsin kun sydän hakkasi rintaa vasten ja olin lähellä heittää puhujaa vesipullolla päähän.
Sanoin ääneen: "heitän sitä tällä pullolla silleen et se halvaantuu"
Mua välillä pelottaa, kun nään miten revin jonkun silmät päästä, kun se selittää mulle ruokatunnilla sen aamupuurosta.
Mua vaan pelottaa se, et joku päivä tää kaikki stressi räjähtää ja mä oikeesti teen jollekkin jotakin.
Toisille.
Tai itselleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti