35.

En mennyt tänään kouluun.

En mene huomennakaan.

Keskiviikkona mulla on lääkäri, joten ei tarvitse mennä silloinkaan kouluun.

Torstaina on jo ehkä pakko, kun on täysi päivä.

Ahdistaa jo valmiiksi, haluuko kukaan olla mun kaa koulussa.

Tai se on mulle kyllä iha oikein, ettei ne oiskaan. 

Kaverit oli käyny kahvilla, tuntu vähän pahalle aluks että ne ei pyytäny mua mukaan, mut miks ne ois pyytäny.

Mä oon yllättyny et ne ei oo poistanu mua vielä meidän ryhmächatista.

Tajusin tänään, että oon syöny viimeks lämpimän ruuan viime viikon torstaina.

Toisaalta ihan hyvä vaan.

Pääsisin laihtumaan edes vähän.

Oon laihtunu 17 kiloa, mut musta tuntuu ettei mitään muutosta oo tapahtunu.

Mut toisaalta musta tuntuu et syömättömyys aiheuttaa nää pahat migreenikohtaukset.

En mä enää tiedä mitä pitäis tehdä.

Päässä äänet huutaa kaikkea, enkä tiedä puhuuko ne totta.

Kai ne puhuu, ei ne mulle valehtelis.

34.

Mun pitäis vaa pysyä hiljaa.

Olla puhumatta kenellekään.

Mä en vaan osaa olla satuttamatta mun sanoilla ihmisiä.

Sanon jotain, mua ei ymmäretä, yritän selittää ja kaikki loukkaantuu.

Kukaan ei haluu puhuu mulle enään, ei olla enää mun kaa.
Mut sit jos oon hiljaa, niin kaikki nauraa ja kommentoi sitä, että oon taas vaan hiljaa.

Sain lauantaina pahan migreenikohtauksen, ja jouduin päivystykseen.
Mä mietin, kuinka ihmisillä ois helpompaa ilman mua.
Oon niin vaikee, miks kukaan vapaaehtosesti haluis olla mun kaa.
Mun kaveritkin varmaan on vaa vastuuntunnosta ja säälistä mun kaa.

Istuin illalla monta tuntia parvekkeella ja itkin.

Kuuntelin sateen ropinaa ja mietin, miksi mulle on tehty niin ku on tehty.

Miks mulle on haluttu aiheuttaa pahaa, niin että mä nyt kärsin sairaudesta mihin ei oo olemassa edes lääkettä.

Mä en tuu koskaan parantumaan tästä, eikä tää tuu koskaan helpottaa.
Oonks mä oikeesti paha ihminen?

Mä haluun apua, mut musta tuntuu että mä en oo oikeutettu siihen.

Oon muutaman viikon joka päivä ajatellut itsemurhaa ja viiltelyä.

Mut oonko mä oikeutettu niihinkään?

Jos mun pitää kestää tää kaikki, kärsiä hiljaa, kunnes mun keho tai pää vaan pettää.

33.

Mikä mulla on kun en suoriudu normaalista elämästä.

Koulua oon käyny vasta viikon kesäloman loputtua, ja musta tuntuu etten vaan kykene.

Mikään ei tunnu miltään ja silti ahdistaa ihan vitusti.

Mä kuulen ja nään harhoja.

En saa nukuttua.

Päähän koskee, isoja mustelmia tulee jalat täyteen olemattomasta, imusolmukkeet turvoksissa, limakalvot verillä.

Luin netistä, ja diagnosoin itselleni leukemian.

Mä tavallaan toivon, et saisin syyn voida pahoin.

Et saisin sanoo ääneen, et mulla on nyt paha olla.

En mä voi ikuisesti käyttää syynä jotain, mikä on tapahtunu mulle lapsuudessa.

En voi ikuisesti olla näin rikki.

Enhän?

Miks mä en vaan voi olla normaali.