31.

Katsoin videota, jossa kerrottiin muutamasta harvinaisesta ja kuumottavasta mielenterveyshäiriöstä.
Yksi niistä oli dissosiatiivinen identiteettihäiriö, DID, sivupersoonahäiriö tai monipersoonahäiriö.
Rakkaalla lapsella on kai monta nimeä.
Niin, en tiedä rakkaasta.
Mua jäi kuitenki mietityttämään se, että oonko oikeesti yksi niistä harvoista.
Kysyin kavereilta, ja ne ei tunne ketää muita jolla ois sivupersoonahäiriö, eivätkä olleet kuulleet koko häiriöstä ennen mua.
Ihmettelin itsekkin, kun siitä löytyy niin vähän kokemuspohjaista tietoa netistä.
Tieto koostuu oikeastaan vaan terveyskirjastosta, wikipediasta, tai lehtileikkeistä joissa ihmisillä esiintyy moniakymmeniä sivupersoonia.
Musta tuntuu, et aina kun luen ne artikkelit ja sivut uudelleen ja uudelleen läpi, mulle tulee uusia juttuja ilmi.
Ehkä mä vaivun joihinki niistä persoonista, enkä muista enää jälkeenpäin mitä oon lukenut, mut mua edelleen säikäyttää se fakta, että mulla on vakava-asteinen mielenterveyshäiriö.
Mähän suoriudun kuitenkin päällisinpuolin elämästä eteenpäin.
Ja sit mä mietin, et voiko olla, et mun suorittaja persoona vaan vetää meitä muita läpi päivien.
Ja sit mä mietin, et on edelleen brutaalia, et mun sisällä on useempi ihminen.
Kokonainen ihminen, joka käyttäytyy eritavalla, jolla on eri mielipiteet, joka tuntee eritavalla.
Ja sit mä taas mietin sitä, että voinko mä miettii näin.
Entä jos tää ei ookkaa minä, joka näin miettii.
Sit mua alkaa ahistaa.
Ja mä kävelen sänkyyn, laitan podcastin soimaan ja yritän virittää mun aivot ajattelemaan "ei yhtään mitään".

30.

Ei oo ollu fiilistä kirjottaa.

Päivän kulku on mennyt kutakuinkin niin, että haalin itselleni niin paljon tekemistä etten kerkeä ajattelemaan mitään.

Sitten nukun päiväunet, koska olen aivan poikki, ja loppuillan pakenen omia ajatuksiani sarjoihin ja elokuviin.

Kun lopulta kaadun sänkyyn ja olen yksin ajatuksieni kanssa, on unilääke jo kerennyt vaikuttaa sen verran, että en enää jaksa kirjoittaa mitään ylös.

Tänään oli viimeinen päivä koulussa, ja heräsin nyt siihen faktaan, ettei minulla ole enää mitään kokopäiväistä rutiinia.

Heräsin myös siihen, kuinka vähänen määrä ihmisiä tietää tilanteestani.

Oikeastaan vain väliaikainen terapeuttini, jota nään niin harvoin, että en hänellekkään muista kertoa kaikkea.

Musta tuntuu et mun elämä on yks iso kulissi.

Näytelmä, jossa mä oon käsikirjoittaja ja oon ainut joka tietää koko tarinan mut ei avaa sitä näyttelijöille, se jää niiden tulkinnanvaraiseksi.

Mua vaa mietityttää, et jos teen itelleni jotain, nii kaikki jää miettimään et miksi.

Koska kukaan ei tiedä.