Syksy on mennyt sumussa.
Tuntuu etten saa mistään kiinni.
Mun läheinen menehtyi.
Tuntuu ettei mikään oo enää todellista.
Kaikki on pysähtyny, vaikka silti mennään eteenpäin.
Kaikki ihmettelee, miten oon jaksanu hoitaa kaikki vainajan juoksevat asiat, perunkirjoitukset, talon ylläpidon ja oman koulunkäynnin.
En mä ymmärrä itsekkään.
Ensin itkin, sit itkin vähän enemmän.
Nyt en enää itke.
Nyt musta tuntuu tyhjältä, ettei mua ois enää olemassa, ettei kukaan muukaan ois olemassa.
Samaa harmaata paksua arkea, josta joutuu puskemaan läpi seuraavaan päivään.
Välillä oon taas ajatellu, onks tässä taaskaan mitään järkeä.
Mun elämällä.
Onks enää mitää järkeä elää, ku säkään et oo enää täällä.